Taniwha - Taru Kumara-Moisio

En välttämättä olisi löytänyt "Taniwhaa", ellen olisi ollut yhdessä ystäväni kanssa kirjastossa. Ystäväni kertoi juuri aiemmin käyneensä palauttamassa kirjan ja löytyihän se jo hyllystä. Kirja lähti mukaani, vaikka hieman skeptinen siitä olinkin.

Lyhyesti

Kolmihenkinen tamperelainen perhe muuttaa vuodeksi Uuteen-Seelantiin isän työkuvioiden perässä. Kun koodari-isä keskittyy työprojekteihinsa ja opettajaäiti yrittää herätellä unohtunutta taiteilijan uraansa, perheen kymmenenvuotias tytär Ella alkaa nähdä häntä ympäröivien ihmisten ajatuksia. Ellan elämään saapuvat myös maorimyyttien hahmot, kuten kauhea hirviö Taniwha.

Arvio

"Taniwha" lupaa olevansa "tragikoominen romaani suomalaisperheen vuodesta Uudessa-Seelannissa" ja tämän lupauksen se pitää. Teos tekee purevaa pilkkaa muka-valaistuneista länsimaalaisista, jotka uskovat tietävänsä vastauksen niin pakolaiskriisiin kuin ilmastonmuutokseenkin. Perheenäiti Heli kiinnostuu – ainakin näennäisesti –  maailmanparantamisesta komean taideliikkeen myyjän inspiroimana. 

Kirja ivaa myös sitä, miten länsimaalaiset usein eksotisoivat muita kulttuureja. Kun tytär Ella saa koulussa ystävän samanikäisestä maoripojasta, Heli tuntuu innostuvan enemmän pojan taustasta kuin siitä, että hänen tyttärensä on saanut ystävän. Pasi-isä taas sekoittaa kehittelemäänsä videopeliin niin skandinaavista, kiinalaista kuin maorimytologiaa.

"Taniwhan" traagiset osuudet iskevätkin päin kasvoja iloitteluosuuksien jälkeen. Vaikka kirja enteilee tulevia murheita, ei niiden odota todellisuudessa tapahtuvan. Eräänkin kohtauksen jälkeen jäi sellainen olo kuin mahassa olisi limamöykky, Ellan sanoja lainatakseni.

Taniwha ei ole lukukokemuksena järisevä tulivuori, vaan pikemminkin kuin pieni vuoristorata, ylä- ja alamäkineen. Se herättää myös kiinnostuksen maorien asemasta, historiasta ja perinteistä, joista kirja tarjoaa vain pintaraapaisun.

Kuva: Osuuskumma